TEKSTI: ANU ILOMÄKI | 26.9.

herman

 

Hän puhuu unelmistaan ääneen, otti ripsien­pidennykset ja on toivoton romantikko. Hän kuvailee itseään perus­äijäksi.

 

”Äiti kutsui minua jo lapsena uneksijaksi, ja sellainen minä olen. Teinivuosina luin Suosikkia, pöllin ekat meikkini ensimmäiseltä tyttöystävältäni ja päätin, että minusta tulee rocktähti. Vuonna 2010 maailman suurin levy-yhtiö julkaisi kasarivaikutteisen tukkahevi­levymme, olimme Suosikin kannessa ja sitten Isossa-Britanniassa Download-festarin lavalla. Yleisössä 10 000 ihmistä lauloi kirjoittamiani biisejä sanasta sanaan. Silloin syntyi unelma kasvaa vielä paljon suuremmaksi.


Minulta kysytään usein, mikä olisin, jos en olisi muusikko. En tiedä. Minulla ei ole koskaan ollut mitään muuta unelmaa enkä ole koskaan miettinyt, koittaako joskus joku elämä musiikin jälkeen, jolloin pitäisi alkaa tehdä jotain muuta. Minulla on vain a-suunnitelma, en tuhlaa aikaa varasuunnitelmien tekemiseen. En ole sellainen uneksija, joka jää tumput suorana seisomaan ja unohtaa tehdä tavoitteilleen jotain. Tiedän, että haaveet voi saavuttaa, koska olen toteuttanut niistä jo monia. Siksi unelmani kasvavat koko ajan.


Kun kuulin uuden levymme Spiritin masterin, eli miksatun version, ensimmäistä kertaa, aloin itkeä ilosta. Saavutimme kaiken sen, mitä lähdimme tekemään: tukkaheviä isolla huutomerkillä. Levyllä ovat kaikki ällöimelimmät, överiksi vedetyt balladit, nopeat kaahausbiisit ja popeimmat koukut. Olemme vetäneet tämän genren nupit nyt niin kaakkoon kuin voi.


Olisin viiden vuoden kuluttua mieluiten omalla Jenkki-kiertueella. Vähän pidemmän ajan päästä haluan, että kasvamme todella isoksi: Museksi Musen paikalle. Ja jos olemme 30 vuoden kuluttua Iron Maidenin kokoinen bändi, niin helvetin hyvä, en malta odottaa! Matkalla pitää saavuttaa monia pieniä haaveita. Uskallan puhua ääneen vain näistä isoista unelmista, koska olen taikauskoinen: jos sanon ääneen pienen haaveeni, joka odottaa ihan tuossa kulman takana, niin se ei ehkä toteudukaan.


TOIVOTON ROMANTIKKO


Yksi unelma, jonka olen saavuttanut, on se, että minulla on nyt oma koti. Ensimmäisen levyn jälkeen minulla oli vaihe, jolloin en pitänyt kotia minään. Minulla ei edes ollut sellaista. Kamani olivat yhdessä kämpässä, joka ei ollut kunnon asunto. Olin koko ajan menossa ja elin hotellielämää. Menin puolitoista vuotta sitten naimisiin, ja koti on nyt koti – on tärkeää, että on paikka, johon palata.


Avioliitto on julkinen sitoutumisen tunnustus, mutta se ei ole muuttanut mitään. Joskus ajattelin, etten halua naimisiin, mutta nyt se tuntui hyvältä, luonnolliselta päätökseltä. En kuitenkaan osaa sanoa, mistä tiesin, että tässä on se oikea nainen. Jostain sen vain tietää.


Tietenkin kiinnitin Noorassa ensimmäisenä huomiota hänen ulkonäköönsä. Minua ovat aina kiinnostaneet näyttävät naiset, jotka panostavat kauneuteen. Naisen ulkonäöstä voi päätellä paljon, millainen ihminen hän on. Tärkeintä on, miten itsensä kantaa. Se kertoo siitä, arvostaako itseään vai ei. Naisen pitää olla itsenäinen, seisoa omalla kahdella jalallaan. Noorassa ihastuin myös hänen asenteeseensa. Hän tekee omia juttujaan eikä kaipaa muilta hyväksyntää. Minulle oli tärkeää sekin, ettei Noora halunnut julkisuuteen eikä muutenkaan aseta itseään tyrkylle tai kerjää huomiota. Inhoan huomionhakuisia ihmisiä, vaikka olen itse tavallaan sellainen.


Olen romanttinen, kai sellainen toivoton romantikko. Mutta olen parisuhteessani myös perusäijä, jonka pitäisi huomioida puolisoaan paremmin. Olin ennen Spiritin julkaisua ensimmäistä kertaa puoli vuotta kotona, sillä pidimme keikka­taukoa. Kun en ollut poissa, ei tullut ikävä, ja silloin huomion­osoitukset ja lahjat jäävät. Arki hautaa alleen aika nopeasti, vaikka oikeasti ei tarvitsisi kuin vähän tsempata, että huomioisi toista paremmin.


Ammattini on sellainen, että jo lähtökohtaisesti oletetaan ja tiedetään, että kun mennään kiertueelle, niin siellä on naisia. Olisi todella outoa, jos toinen vain kohauttaisi olkapäitään ja sanoisi, että no eipä siinä mitään. Minusta saa olla mustasukkainen, kunhan ei kiukuttele. Sitä en sietäisi. Ja valehtelisin, jos sanoisin, etten itse ole mustasukkainen vaimostani. Olen sitä kuitenkin maltillisesti ja aika harvoin.

 


Mustasukkaisuudesta pitää pystyä parisuhteessa puhumaan, varsinkin, koska vietämme niin paljon aikaa erillään. Meillä on yhdessä laaditut pelisäännöt, niiden pitää olla molempien tiedossa. Olen hyvä noudattamaan sääntöjä. Jos avioliiton haluaa säilyttää, molempien pitää pelata samaa peliä.


Pahinta, mitä omalle parisuhteelleen voi tehdä, on ottaa se itsestäänselvyytenä ja lakata hoitamasta sitä. Jos toinen ja suhde eivät kiinnosta sen vertaa, miksi olla yhdessä? Silloin pitää viheltää peli poikki.


En usko, että koskaan tulee tilannetta, jolloin joutuisin tekemään urallani kompromisseja parisuhteeni takia. Olen paljon poissa kotoa, mutta naimisiinhan mennään, kunnes kuolema meidät erottaa. Onhan tässä loppuelämä aikaa! Mitä siinä mittakaavassa muka on se, että olen muutaman kuukauden kiertueella?
 
INSIDE OUT


Olen pinnallinen ihminen mutten näe sitä huonona asiana. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka pitävät ulkonäöstään huolehtivien ponnisteluja turhamaisuutena. En käsitä, miksi niin moni ajattelee, että hyvännäköiset ihmiset ovat nokkavia. Ihmisen ulkokuorihan heijastaa sitä, mitä hän on sisältä.


Minulle ulkonäkö on myös ajanvietettä. Jotkut pelaavat pleikkaa, minä saatan huvikseni laittaa tukkaani tai meikata. Mutta en vedä mitään maskia päälle, kun lähden Tampereella ruokakauppaan tai kahvilaan. Tänään aamulla heräsin, harjasin hiukseni ja laitoin kuivashampoota.


Otin ripsienpidennykset, koska niitä ammatikseen tekevä vaimoni vinkkasi, että se helpottaa keikkameikin tekemistä. Meikkaan silmäni rajauksilla ja luomi­värillä todella tummiksi, ja suomalaiset ripset näyttävät tummassa meikissä liian vaaleilta.


Laitoin täyteainetta huuliini tositelevisio-ohjelmassa enkä kaikessa hiljaisuudessa, koska halusin ottaa kantaa suomalaiseen ulkonäkökeskusteluun. Minua kummastuttaa ihmisten asenne. On tekopyhää, että esimerkiksi tyypit, joilla on tatuointeja, arvostelevat kauneuskirurgiaa. Tai miksi huulten täyttämisen voi julistaa typeräksi turhuudeksi, mutta ripsienpidennykset ovat ihan ok? Ja miten kumpikaan niistä eroaa siitä, että vaaleahiuksinen värjää tukkansa tummaksi tai tummahiuksinen vaaleaksi? Jujuhan on näissä kaikissa sama: ihminen tekee jotain keholleen, koska hänelle tulee siitä parempi fiilis. Miksi sen pitäisi kuulua kenellekään muulle? Sehän on pelkästään mahtavaa, että on tyytyväisempi itseensä! Miksi pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että haluaa näyttää hyvältä?


Moni luulee, että treenaan hulluna ja että teen sen ulkonäköni vuoksi. Oikeasti treenaan epäsäännöllisesti ja korkeintaan kolme kertaa viikossa. Kiertueilla en pääse treeenaamaan ollenkaan, sillä siellä ollaan töissä ja siirrytään bussilla paikasta toiseen. Liikun sen takia, että siitä tulee hyvä olo. Se on tapa, joka on jäänyt lapsuudesta. Harrastin nyrkkeilyä 7-vuotiaasta teini-ikään. Isä raahasi nyrkkeilysalille kolme kertaa viikossa – myös silloin, kun en olisi halunnut mennä. Viiden minuutin jälkeen tuli aina olo, että onneksi tulin tänne.
 
KOSKA: KETÄ MUKA OIKEASTI VOISI OTTAA PÄÄHÄN?


Minulta kysytään aina, miksi olen niin hyväntuulinen. Se on outoa. Kyllä minuakin ottaa huonoina päivinä päähän, mutta se ei ole mitenkään inspiroiva tila. Siksi en jää pyöriskelemään pahaan oloon. Olen perusluonteeltani iloinen, mutta musiikin suhteen teimme bändin kanssa tietoisen päätöksen, että teemme hyväntuulista musaa. Synkistelijöitä on rock-maailmassa ihan tarpeeksi, lukemattomia hyviä synkistelijämuusikoita. En olisi osannut tehdä sitä heitä paremmin. Ja toisaalta, olemme 80-luvun lapsia, ja sen aikakauden tukkahevi oli meille luonteva genre. Silloin oli vielä naiivia elämäniloa.


En ole koskaan masentuneempi kuin flunssassa. Pahinta on, kun ääni lähtee ja laulaa oman tasonsa alle. Silloin olen kuin Ihaa-aasi: istun synkkänä sohvan­nurkassa ja juon inkivääriteetä. Vaimoni toteaa silloin, että kerää nyt mies itsesi.  
En pelkää mitään muuta kuin flunssaa. Paitsi kuolemaa, mutta kuka ei pelkäisi? Moni väittää, ettei muka pelkää, mutta veikkaan, että kun se hetki tulee, melkein kaikilla lirahtaa housuun.


Mielestäni pelkääminen on ajantuh­lausta. Jos alkaa pelätä sitä, ettei minulle ehkä käykään elämässä hyvin, menee lukkoon. Unelmiaan ei voi saavuttaa, jos ei ole positiivinen ja ajattele niiden toteutuvan. Rokkareiden synkistely on feikkiä. Jos lavan edessä kymmenentuhatta ihmistä laulaa mukana biisejäsi, niin ketä siinä muka oikeasti voisi vituttaa? Minä olen hyväntuulinen, koska olen rokkitähti. Ja minusta tuli rokkitähti, koska olen hyväntuulinen.”

http://www.cosmopolitan.fi/